Hän seisahtui työn touhustaan, äitini, ja ojensi kätensä kohti emaloitua mukia. Sen käteen saatuaan hän totesi, että voisinko hakea metsästä mukillisen mustikoita. "Leipoisin mustikkapiirakkaa", hän lisäsi.

Pienen tovin kuluttua tepastelin läheiseen metsään, joka oli tullut tutuksi oikotienä vedenhakumatkoilla, niin kesällä kuin talvella. Vain parin sadan metrin päässä kotoa olivat ensimmäiset mättäät mustikoita notkuvin varvuin.

Olisivatpa nämä litran kokoisia, muistan ajatelleeni, kun muki täyttyi vähitellen, aivan liian hitaasti. Takaisin ei vajaan astian kanssa kehdannut mennä. Entuudestaan tiesin, että mukaan laitettu astia riitti nipin napin makoisan piiraan tekoon. Äiti varmaan jo ensimmäisiä pullapitkojaan uuniin laitteli ja lopputaikinasta, kuten usein aikaisemminkin, oli tapana tehdä jotain herkullista. Ei siis ole aikaa viivyttelyyn.

Astian viimein täytyttyä palasin kotiin ja mielihyvän tuntein ojensin täpötäyden mukin äidille. Taas oli käynyt niin, että ne parhaat poimintapaikat mukamas löytyivät juuri lähtiessä takaisin. Kiitokset olivat lapsen palkka, ne tuntuivat hyviltä varsinkin kun tiesi, että pala vastaleivottua mustikkapiirakkaa ja lasillinen oman lehmän maitoa kruunaisivat päivän.