"Nyt tehdään lapsille sipulipihvit"

Alle kymmenvuotiaana muistan kuinka isä joskus, hyvin harvoin tosin, osallistui ruoanlaittoon. Yleensä hänen tekeleensä olivat rasvaisia tai muuten ronskin metsämiehen kulutukseen tarkoitettuja.

Kaksi ruokalajia ovat erityisesti jääneet mieleen Taluskylän ajalta, toinen olivat lätyt pikkupannulla paistettuina ja toinen "sipulipihvit". Ensin mainittuja voisi kehua, sillä ne olivat liki kakkutaikinamaisesta taikinasta paistettuja ja makoisia, lasten suuhun erityisesti.

Sipulipihvit sen sijaan olikin jekkuruoka, jolla ei ole mitään tekemistä pihvin kanssa. Mainostettuaan pihvejään, hän sai lapset odottamaan jotakin mielenkiintoista, kuten sitten kävikin.

Hän leikkasi isoja sipuleita viipaleiksi ja nauraa hekottaen paistoi lapsille "sipulipihvit".

Mehtäkylän suuntaan kuljettaessa vasemmalla puolella tietä sijaitsi pieni torppa, jossa asuivat Vierimaat. Heillä oli suuri perhe, kuten ajan kuvaan kuului.

60-luvun taitteessa vanhin tytär (Else?) aiheutti keskustelua, kun hän värjäsi hiuksensa pikimustiksi ja tupeerasi ne missien tyyliin korkeaksi keoksi. Vanhoillisella kylällä se oli ennenkuulumatonta, jopa paheksuntaa aiheuttavaa.

Tuohon aikaan nimitys "pimu" liitettiin nuoriin muotitietoisiin naisiin ja joidenkin suussa se sisälsi myös paheksuttavia käsityksiä elämäntavoista.

Vierimaat muuttivat 1961 Etelä-Suomeen ja asettuivat Jokelaan.

Kiljua juonut isäni makasi eräänä kesäisenä aamuna piha-aitan takana maantien varrella. Ei hän yksin siinä maannut, oli joku kylän miehistä sammuneena vierellä.

Lapselle humalainen on aina pelottava kokemus, niin isänikin, jonka humaläänet kuuluivat kantavasta äänestä johtuen matkojen päähän.

Sodan läpikäyneen miehen öykkäröintiin liittyi joskus käsittämättömiä piirteitä. Kauhukuvat koetusta lienevät sen ikäpolven rankin taakka, jotka sitten purkautuivat monin tavoin. Puolisot eivät yleensä säästyneet purkauksilta tai vaihtoehtoisesti "jörrikkämäiseltä" sulkeutuneisuudelta.

Tuohon aikaan ei tunnettu kriisiapua, jokaisen tuli selvitä omillaan.

Kun Saksola tuli koulun johtajaksi, toiminta koulussa aktivoitui. Näytelmäkerhon tähdeksi nousi voimistelussa niin taita Taluksen Hannu. Lahjakkuuksia toki oli muitakin ja innostus tekemiseen vahvistui. Opettajia oli neljä. Saksolan lisäksi Rauni Issakainen, Kirsti Koutonen ja Anni Hietala, joista Rauni ja Anni olivat minun opettajiani.

Anni Hietala oli tyttönimeltään Kalaoja ja hänen siskollaan oli Kalajoen Tyngän kylässä keramiikkapaja. Saimme aika ajoin viittauksia kyseiseen taiteilijaan. Annin mies oli ammatiltaan muurari, joka muurasi Toivolan tilalle uuden takan, Vaikonpään Jaakon kuoltua.

Jaakko oli yli 80-vuotias kuollessaan ja äitini auttoi häntä viimeisten vuosien aikana, usein keittämällä hänen lempiruokaansa riisipuuroa ja sekahedelmäkeittoa/-kiisseliä. Vastaavaa herkkua saimme kotona nautiskella lähinnä jouluisin. Jaakon navetassa Suomen karjaan kuuluva Kuiske-lehmämme vietti talvensa, kunnes saimme oman navetan pihapiirissä koottua.

Isoisäni Antti kuoli ollessani alaluokilla. Hän menehtyi alle 60 -vuotiaana maalikuun lopulla ja hautajaisia vietettiin Alavieskan Koissuolla koleana huhtikuisena päivänä.

Hautajaiset kokosivat yhteen sukua eri puolilta Suomen. Näin tuolloin sen ainoan kerran myös Paula-serkkuni, jonka kanssa lauloimme muistotilaisuudessa "Ystävä sä lapsien"-virttä. Kalajoen serkut Leo, Lasse ja Veijo olivat paikalla vanhempiensa Ellin ja Veikon kanssa. Alli ja Kaarina -tädit olivat tulleet Etelä-Suomesta saakka. Kuten myös Tarmo-setä, joka oli Jokelan tikkutehtaalla töissä. Pauli-setä sen sijaan tuli muistaakseni Nakkilasta. Niilo-sedän mukana olosta en ole varma.

Äidillä oli päässään Ruotsista ostettu bees-värinen huopahattu, jossa oli kaunis koristeneula. 50-luvulla hatut olivat muotia, tosin pohjanmaalla mustat huivit olivat naisten vakiovaruste. Hatut olivat hieman herraskaiset.

Isoisän hautapaikka oli suurten kuusten katveessa Saimi-isoäidin rinnalla. Samaan hautaan laitettiin myös pieni laatikko, jossa ilmeisesti keskosena syntynyt nimetön lapsi sai viimeisen sijansa. Katselimme kylmästä hytisten ja ihmeissämme pientä pahviaskia ja seurasimme siunausta, jonka suoritti kirkkoherra Kinnunen.