Elämässäni lapsuuden ajoilta on kaksi merkittävää ja lyhytaikaista ikimuistoiseksi muovautunutta kokemusta. Ensimmäinen on uudet sälesukset, kun oli toisella luokalla kansakoulussa ja toinen on valkoinen lemmikkikani, jonka sain koulukaveriltani Veikolta. Molempiin liittyy tunnetasolla kaksi ääripäätä. Saamisen ja omistamisen riemu ja katastrofi.

Sain uudet upeat sukseni eräänä päivänä ja niitähän sitten piti lähteä kokeilemaan kylän keskustan tuntumassa olevalle mäelle. Siellä oli runsaasti lapsia laskemassa mäkeä ja minulle ilkuttiin, kun en uskaltanut heti laskea. Kun sitten rohkaisin mieleni, kesken laskun huomasin edessäni tytön, jolle huusin väistymiskehoituksen tuloksetta. Niin sitä sitten mentiin mukkelismakkelis kuin jänöjussi eräässä laulussa katajaan. Ensimmäinen lasku ja suksi poikki. Riemu vaihtui suruksi, erityisen raskas se oli siksi, että tiesin saaneeni sukset vanhempien vaivalla säästämistä rahoista.

Vuosia myöhemmin, edellisenä iltana saamani kani tuli yöllä uneeni ja etsin sitä kiivaasti. Kun koulupäivän jälkeen menin sitä ruokkimaan, uneni etsintä muuttui konkretiaksi, kissa oli lopettanut lemmikkini elämän.