Alle kymmenvuotiaana muistan kuinka isä joskus, hyvin harvoin tosin, osallistui ruoanlaittoon. Yleensä hänen tekeleensä olivat rasvaisia tai muuten ronskin metsämiehen kulutukseen tarkoitettuja.

Kaksi ruokalajia ovat erityisesti jääneet mieleen Taluskylän ajalta, toinen olivat lätyt pikkupannulla paistettuina ja toinen "sipulipihvit". Ensin mainittuja voisi kehua, sillä ne olivat liki kakkutaikinamaisesta taikinasta paistettuja ja makoisia, lasten suuhun erityisesti.

Sipulipihvit sen sijaan olikin jekkuruoka, jolla ei ole mitään tekemistä pihvin kanssa. Mainostettuaan pihvejään, hän sai lapset odottamaan jotakin mielenkiintoista, kuten sitten kävikin.

Hän leikkasi isoja sipuleita viipaleiksi ja nauraa hekottaen paistoi lapsille "sipulipihvit".

60-luvun taitteessa vanhin tytär (Else?) aiheutti keskustelua, kun hän värjäsi hiuksensa pikimustiksi ja tupeerasi ne missien tyyliin korkeaksi keoksi. Vanhoillisella kylällä se oli ennenkuulumatonta, jopa paheksuntaa aiheuttavaa.

Tuohon aikaan nimitys "pimu" liitettiin nuoriin muotitietoisiin naisiin ja joidenkin suussa se sisälsi myös paheksuttavia käsityksiä elämäntavoista.

Vierimaat muuttivat 1961 Etelä-Suomeen ja asettuivat Jokelaan.

Lapselle humalainen on aina pelottava kokemus, niin isänikin, jonka humaläänet kuuluivat kantavasta äänestä johtuen matkojen päähän.

Sodan läpikäyneen miehen öykkäröintiin liittyi joskus käsittämättömiä piirteitä. Kauhukuvat koetusta lienevät sen ikäpolven rankin taakka, jotka sitten purkautuivat monin tavoin. Puolisot eivät yleensä säästyneet purkauksilta tai vaihtoehtoisesti "jörrikkämäiseltä" sulkeutuneisuudelta.

Tuohon aikaan ei tunnettu kriisiapua, jokaisen tuli selvitä omillaan.

Anni Hietala oli tyttönimeltään Kalaoja ja hänen siskollaan oli Kalajoen Tyngän kylässä keramiikkapaja. Saimme aika ajoin viittauksia kyseiseen taiteilijaan. Annin mies oli ammatiltaan muurari, joka muurasi Toivolan tilalle uuden takan, Vaikonpään Jaakon kuoltua.

Jaakko oli yli 80-vuotias kuollessaan ja äitini auttoi häntä viimeisten vuosien aikana, usein keittämällä hänen lempiruokaansa riisipuuroa ja sekahedelmäkeittoa/-kiisseliä. Vastaavaa herkkua saimme kotona nautiskella lähinnä jouluisin. Jaakon navetassa Suomen karjaan kuuluva Kuiske-lehmämme vietti talvensa, kunnes saimme oman navetan pihapiirissä koottua.

Hautajaiset kokosivat yhteen sukua eri puolilta Suomen. Näin tuolloin sen ainoan kerran myös Paula-serkkuni, jonka kanssa lauloimme muistotilaisuudessa "Ystävä sä lapsien"-virttä. Kalajoen serkut Leo, Lasse ja Veijo olivat paikalla vanhempiensa Ellin ja Veikon kanssa. Alli ja Kaarina -tädit olivat tulleet Etelä-Suomesta saakka. Kuten myös Tarmo-setä, joka oli Jokelan tikkutehtaalla töissä. Pauli-setä sen sijaan tuli muistaakseni Nakkilasta. Niilo-sedän mukana olosta en ole varma.

Äidillä oli päässään Ruotsista ostettu bees-värinen huopahattu, jossa oli kaunis koristeneula. 50-luvulla hatut olivat muotia, tosin pohjanmaalla mustat huivit olivat naisten vakiovaruste. Hatut olivat hieman herraskaiset.

Isoisän hautapaikka oli suurten kuusten katveessa Saimi-isoäidin rinnalla. Samaan hautaan laitettiin myös pieni laatikko, jossa ilmeisesti keskosena syntynyt nimetön lapsi sai viimeisen sijansa. Katselimme kylmästä hytisten ja ihmeissämme pientä pahviaskia ja seurasimme siunausta, jonka suoritti kirkkoherra Kinnunen.

Hautalan, joka oli isoäitini kotitila, kohdalla linjaus kulki kokonaan tilan rajan takaa ja piha-alueen sivuhaara jäi entiseen malliinsa. Joen oikaisu merkitsi myös peruskallion räjäytyksiä ja kivimassan siirtoja. Se antoi työtä niin lapiomiehille kuin kylän kahdelle kuorma-autoilijalle.

Räjäytyksissä käytettiin sytytyslankoja, joita sitten kävimme keräämässä hyötykäyttöön. Pian torpassa ja taloissa askarreltiin pannunalusia sytytyslanganpätkistä.

(myöhemmin vastaavaa käsityöinnostusta ovat nostattaneet muovisista maitopusseista tehdyt matot 1960-70 -luvuilla ja kahvipaketeista kootut kauppakassit vuosituhannen vaihteen molemmin puolin).

Juhla oli suuri, kun koulun kautta saatu vaateavustus saapui ja pääsi nuuhkimaan uusien saappaiden tuoksua. Mahtavaa oli myös pukea ylleen äidin omalla Husqvarnalla ompelemat flanellihousut jalkaan ja tuntea niiden lämmin kosketus iholla.

Eräänä vuonna saimme ruokapaketin kunnalta. Ajat olivat ankeat, eikä ollut tavatonta, ettei ruokaa ollut lainkaan. Työt olivat torppalaisilla vähissä ja kylällämme järjestettiin hätäaputyömaa, jolla levennettiin kylän läpi kulkevaa joenuomaa. Osin sen reittiä muutettiinkin.

Keski-Pohjanmaalla tuohon aikaan paistettiin ohrajauhoista rasvan kanssa pepua. Kuivakka jauhopöperö oli vararuokaa, ja monissa kodeissa varsin tavallinen "herkku".

Kaupalta haetussa pahvilaatikossa oli leipomon suuri ruislimppu, joka ei muistuttanut lainkaan äidin leipomaa edes ulkonäöltään. Muistan aina sen ylihappaman maun. Äidin limppu pääsi uuteen arvoonsa.

Kekkosen kuva oli seinällä vartioimassa oppimista. Isänmaallisuus muutenkin heijastui oppitunneilla. Laulutunneilla käytiin läpi suomalaisuutta korostavia lauluja, myös maakunnat tuli lauletuksi. Suosikkini ensimmäisillä luokilla oli: "Orvokkini tummasilmä"

Vaikka nokipoika uuninpiippuun kohosi reippaasti, jo tuolloin rauhallisempi musiikki kiinnosti.

Erilaiset liimattavat merkit, keräilykortit jne. olivat tulleet myös lapsille suunnattuun markkinointiin, olipa kyse säästämisestä tai uskonnosta, sillä pyhäkoulussa kerättiin lampaita ja erilaisista raamatullisista tilanteista tehtyjä kuvauksia.

Markkinointi otti ensi askeliaan, mutta keinot ovat tuttuja yhä tänään. Osta kymmenen kertaa, saat yhden kaupan päälle...

Omalla kohdallani erilaisten yhteiskunnallisten asioiden kuuleminen koulussa alkoi tuosta opettajan kertomasta. Tuolloin kuulin ensimmäisen kerran avustamisesta ja Punaisesta rististä.

Opettajan rooli tiedon lähteenä oli merkittävä. Opettajat tuohon aikaan toimivat myös käynnistävänä voimana kyläyhteisössä. He valistivat perushygienian hoidosta, toimivat liikenneopettajina ja olivat aktiivisia kerhotoiminnan ylläpitäjiä. Kylällämme toimi mandoliinikerho, joka myöhemmin nousi valtakunnalliseen näkyvyyteen. Itse muistan lausuneeni runoa Kokkolan alueradion toteuttamassa, koululla äänittämässä, äitienpäivä ohjelmassa. Televisio ei vielä ollut tullut koteihin.